Pyörä on kulkenut mukana lapsuudesta asti
38-vuotiaan Kalle Ratilaisen elämässä pyöräily on ollut mukana tavalla tai toisella lapsuudesta lähtien. Pikkupoikana pyörällä mentiin käytännössä kaikkialle, kunhan kulkupeli vain sattui olemaan ajokunnossa.
Jos omasta pyörästä oli rengas tyhjänä, lainaksi kelpasi mummolan ”mummiska”. Ei haitannut, vaikka jalat ylsivät juuri ja juuri polkimille.
Ensimmäisen varsinaisen harrastuspyöränsä Kalle hankki talvella 2012. Muodikas cyclocross sai kuitenkin pian rinnalleen maastopyörän, sillä kotiseudun hienot kangasmaastot veivät mukanaan.
Nykyisin pyöräily kuuluu Kallen arkeen lähes päivittäin. Työmatkat ja muu liikkuminen taittuvat pyörällä ympäri vuoden, mutta varsinaiselle harrastamiselle on löydettävä aikaa työn, perhe-elämän ja lasten harrastusten keskeltä.
Kilometrien kerääminen ei silti ole enää tärkeintä. Mieluummin muutama hyvä lenkki kuin väkisin ajettuja kilometrejä.
"Vähemmän voi joskus olla mielelle aikas paljon enemmän!"
Pyöräily tarjoaa Kallelle ennen kaikkea pakopaikan arjen kiireistä. Samalla se vie uusiin maisemiin ja paikkoihin, joihin ei muuten tulisi lähdettyä. Esimerkiksi ruutujen keräily on innostanut tutkimaan uusia reittejä jopa tutuilla kotikulmilla.
Tulevaisuudessa Kalle aikoo suunnata pyöräretkiään entistä enemmän Itä-Suomeen. Tutkittavaa riittäisi useammallekin reissulle.
Pisin matka tarjoaa parhaan kilometrihinnan
Pitkien matkojen viehätys sai alkunsa kilpailuista. Ensimmäinen numerolappu rinnassa ajettu tapahtuma oli Kallen muistikuvien mukaan Tahko MTB, jossa matkaa kertyi 120 kilometriä.
Silloin suoritus tuntui vielä varsin haastavalta. Sittemmin suhtautuminen pitkiin matkoihin on muuttunut. Nykyään tapahtumien reittivalikoimasta tulee katsottua ensimmäisenä pisin mahdollinen matka.
"Onhan niissä selkeästi paras €/km-suhde", Kalle perustelee valintaansa pilke silmäkulmassa.
Vuonna 2017 Kalle päätti kokeilla, kuinka pitkälle vuorokaudessa pääsisi. Ensimmäinen 24 tunnin lenkki tuotti 455 kilometriä sorateillä ja asfaltilla, mutta kokemattomuus teki matkasta kaikkea muuta kuin helpon. Viimeiset 150 kilometriä sujuivat lähes yhden jalan varassa särkylääkkeiden voimalla.
Sittemmin kilometrit ovat opettaneet myös sen, ettei jokaista matkaa tarvitse ajaa loppuun hinnalla millä hyvänsä. Sisua pitkät matkat vaativat, mutta terveyden kustannuksella ei kannata jatkaa.
Randonneurs Finlandin kautta Kalle sai lisää vinkkejä ja rohkeutta kokeilla omia rajojaan. Samalla tutuiksi tulivat muut pitkien matkojen harrastajat. Ja pikkuhiljaa matkatkin pitenivät.
500 kilometriä aamukahville
Yksi Kallen mieleenpainuvimmista päähänpistoista oli lähteä Siilinjärveltä aamukahville Oulun Toripolliisin kupeeseen. Matkaa kertyi edestakaisin noin 500 kilometriä. Pelkillä aamukahveilla ei sentään tarvinnut pärjätä, sillä reissuun mahtuivat myös lounas ja päivällinen.
Useamman päivän pyöräseikkailuista yksi merkittävimmistä on ollut vuoden 2024 Ruska, jossa Kalle taittoi noin 2 100 kilometriä seitsemässä vuorokaudessa.
Mutta mitä ihmettä näin pitkistä matkoista oikein saa irti?
Kun ultramoodi kytkeytyy päälle
Kallelle pitkien pyörämatkojen suurin viehätys ei löydy kilometreistä tai suorituksen kovuudesta. Parhaimmillaan pyörän päällä pääsee tilaan, jota hän kutsuu ultramoodiksi.
Arjen kiireet ja huolet jäävät taka-alalle. Ei tarvitse miettiä työasioita, aikatauluja tai tekemättömiä kotitöitä. Riittää, kun polkee eteenpäin.
Ajatukset alkavat pyöriä huomattavasti yksinkertaisempien asioiden ympärillä: missä pidetään seuraava tauko ja mitä herkkuja silloin söisi?
Ja siinä missä moni saattaisi jo sadan kilometrin jälkeen suunnata kotiin, Kalle nauttii ajatuksesta, että aamukahdeksalta pyörän mittariin on kertynyt jo sata kilometriä ja koko päivä on vielä edessä pelkkää pyöräilyä.
Aina matka ei kuitenkaan kulje suunnitelmien mukaan
Tuhansien kilometrien aikana ehtii sattua ja tapahtua. Eräällä syksyisellä reissulla, noin tuhannen kilometrin ajamisen jälkeen, pyörä alkoi tuntua tavallista tahmeammalta. Syyksi paljastui lähes tyhjä takarengas. Kalle kaivoi esiin pumpun, jota oli kuljettanut mukanaan koko kesän. Vain huomatakseen, että pumppu oli rikki.
Onneksi rengasongelma sattui kaupungissa kauppojen aukioloaikaan. Uusi pumppu löytyi, ja matka pääsi jatkumaan jälleen vauhdikkaammin.
Tekniset ongelmat ovat kuitenkin vain yksi osa ultrapyöräilyä. Pitkillä matkoilla on opittava tunnistamaan myös oman kehon ja mielen rajat.
Kalle kertoo, että joskus matka on päättynyt kesken, vaikka pyörässä ei ole ollut vikaa eikä kehossa kipuja. Jos mieli on täynnä arjen murheita, ei ajamisesta välttämättä tule mitään. Keskeyttäminen harmittaa sillä hetkellä, mutta väkisin puskeminen ei Kallea motivoi.
Kokemuksen myötä oppii erottamaan hetkellisen väsymyksen, energiavajeen ja tilanteet, joissa matkan jatkaminen ei yksinkertaisesti tunnu oikealta. Jokainen reissu, myös kesken jäänyt, opettaa jotakin.
Tutut varusteet, tavallista ruokaa ja vähän enemmän karkkia
Pitkille matkoille valmistautumisessa Kalle luottaa ennen kaikkea kokemukseen ja tuttuihin rutiineihin. Pyörä huolletaan, varusteet tarkistetaan kahteen kertaan ja pakkauksen toimivuutta kokeillaan lyhyemmällä lenkillä ennen lähtöä.
Varusteiden kanssa ei kannata tehdä turhia kokeiluja. Jos jokin toimii tavallisilla lenkeillä, se on todennäköisesti hyvä lähtökohta myös pidemmälle matkalle.
Sama pätee ruokailuun. Erityisiä tankkausrituaaleja Kalle ei harrasta, vaan pyrkii syömään tavalliseen tapaan ennen reissua. Pyörän päällä karkkia tosin kuluu hieman tavallista enemmän.
Eikä lähtöä edeltävistä yöunistakaan kannata ottaa ylimääräistä stressiä. Kuten Kalle itse toteaa, pitkän matkan jälkeen ehtii kyllä levätä.
Seuraavaksi 1 200 kilometriä Kolilla
Koli on Kallelle entuudestaan tuttu paikka, jossa hän vierailee lähes joka kesä.
Kun tarjolle tuli Suomen mittakaavassa harvinaisen pitkä, 1 200 kilometrin pyöräilytapahtuma vielä suhteellisen lähellä kotia, ei ilmoittautumista tarvinnut pitkään perustella.
Koli Ultra Carouselin kahdeksan noin 150 kilometrin kierrosta tarjoavat uudenlaisen haasteen, jossa Kalle näkee myös yhden tärkeän edun: huoltopisteelle palataan säännöllisesti, mikä helpottaa sekä pyöräilijän että kaluston huoltoa.
Kallen mielestä tämä tekee Kolin ultramatkasta kiinnostavan vaihtoehdon myös niille, joita pitkät matkat kiehtovat, mutta omien rajojen kokeileminen vielä mietityttää.
"Onhan tämä aika turvallinen tapa kokeilla niitä rajojaan", Kalle toteaa.
Vaikka ultrapyöräily on usein yksinäistä puuhaa, tapahtumissa on kyse myös yhteisöllisyydestä. Samanhenkisten pyöräilijöiden tapaaminen, muiden kannustaminen sekä menneiden kokemusten ja tulevien retkisuunnitelmien jakaminen tekevät tapahtumista muutakin kuin pelkkiä kilometrejä.
Eihän tuollaista matkaa jaksaisi edes autolla!
Kalle on kuullut monen toteavan, ettei jaksaisi ajaa 1 200 kilometriä edes autolla, saati sitten polkupyörällä. Mutta pyörän selässä matka on muutakin kuin siirtymistä paikasta toiseen.
Reitin varrelta löytyy maisemia, paikkoja ja kokemuksia, jotka jäisivät autolla helposti huomaamatta. Joskus vastaan tulee sellaisia paikkoja, joihin on myöhemmin palattava uudelleen, pyörällä tai vaikka autolla.
Ja kotiin viemisiksi jää aina myös tarinoita kerrottavaksi. Ehkä juuri siinä piilee pitkien pyörämatkojen viehätys. Matkan varrella voi löytää paitsi uusia paikkoja ja kokemuksia, myös jotain uutta itsestään.
Omia rajojaan ei välttämättä tunne ennen kuin niitä uskaltaa lähteä kokeilemaan.